Endymion John Keatsin (1795 – 1821) mukaan

6.  Kuoro laulaa Panin kunniaksi

Näin Pappi lopetti puheensa, 
ja kokosi alttarille rohdoskasveista korkean keon,  sytytti sen pyhitetyllä tulella palamaan;
ja kasteli viinillä turpeen palan 
Pan-jumalan kunniaksi.
 
Laakeripuun lehdet rätisivät tuoksuvassa kokossa, 
olibaanipuun pihka säkenöi kirkkaasti tulessa.
Kytevän persiljakimpun alla, hämärän kätkössä, tuoksujen meri levittäytyi itää kohden. 
 
Ja kuoro lauloi:                      
”Te, joiden mahtavien palatsien 
katoilta riippuu kuin rauhan maassa näkymättömiä kukkia rosoisista puunrunkoista, 
peittäen huomaansa niin synkät kuin valoisat ajat, niin syntymän, elämän kuin kuolemankin. 
 
Kuka haluaa nähdä puiden 
haltijoiden – hamaryadien – puvut, heidän pörröiset tukkansa, 
missä pähkinäpuukin tummentuu.
 
Ja kaikkien pyhien hetkien ajan 
vain istua ja kuunnella suruisaa paimensoitinten sävelmää autioissa kosteikoissa, 
missä putkimainen myrkkykatkokin 
joutuu outoon liikakasvuun. 
 
Ajatelkaa, miten surullista
oli menettää Syrinx -haltija, 
kun tämä vastoin omaa tahtoaan muuttui ruokopuuksi!
Ruokopuista rakentui pan-huilu.
Ja nyt haltijan rakkaalla otsaluulla, soitamme hänen sävelmäänsä!  Miten värisevä 
ja sokkeloinen siitä tulikaan!

Kuule meitä, mahtava Pan!

Te, joiden intohimoiset äänet muuntuvat mieltä rauhoittavassa hiljaisuudessa kyyhkysen kujerrukseksi myrttien seassa, 
kun vaellatte aurinkoisilla niityillä 
sammaloituneen alueenne laitamilla. 

Te, leveäksi kasvavat viikunapuut 
ennakoitte kypsyville hedelmillenne keltaisia, vyötettyjä ampiaisia, ja niiden kullankeltaisia hunajakennoja! 

Kylämme niittyjen kauniimpien kukintojen – unikkojen – siemenpalot ja siemenet! 
Teitä syövät hykertävät hemppolinnut, viisine vielä munissa elävine poikineen
Teille laulaakseen.

Maan pinnalla kesän viileydessä 
leviävät mansikkapensaat! 
Te houkuttelette perhosia 
täpläisine siipineen. Ja, raikkaana alkanut vuosi ja kaikki, mitä siihen vielä kuuluukin! 
Tulkaa luoksemme pian, tulkaa lähemmäs aina, kun vuoren mänty nyökkää tuulessa. 

Oi, metsien jumalat! 
Te, joiden avuksi mieluusti 
joka vasa tai satyyri rientää; 
jotta yllättäisi puoliunessa 
kyykkivän jänön, tai pyrähtäisi rosoiselle jyrkänteelle 
pelastaakseen pienen karitsaparan kotkan kidasta. 

Tai saatatte takaisin polulleen
eksyneet, ymmällä olevat lampaat. Tai kuljette hengästyneenä 
kuohuvassa purossa keräämässä 
eriskummallisimmat simpukankuoret, 
ja sitten kaadatte ne puron nymfien, Naiadien, kammioihin, nauraaksenne koloistanne. 

Tai hypitte hurjasti
ja samalla heitätte toisianne päähän hopeahohtoisilla tammen terhoilla ja ruskeilla kuusen kävyillä iloa luodaksenne. 

Kaikkien laulujemme kaikujen kautta, Kuule meitä, 
Oi satyyrien kuningas!
 
Oi, äänekkäiden keritsimien
kalkatuksen kuulija!
Kehrää lankaa samalla, kun uuhi kulkee määkien lakkaamatta 
kerittyjen lampaiden luo!

Suututa villisian metsästäjät,kun villisiat tonkivat lakkaamatta 
maissin jyviämme!
 
Tuuleta tilojemme rakenteet; 
torju homeet ja epäsuotuiset säät!
Karkota ontoista rakenteista oudot äänet ja kuivata ankeankarut nummisuot!
 
Pelkää niitä, jotka avaavat ovia 
tiedon maailmaan—
tiedäthän, Dryopen suuri poika;
moni on maksanut lupauksistaan 
lehdillä päänsä päälle. 
 
Ole maja, jota kenkään
ei mielikuvituksellaan rajaa, 
ole malli oiva, lapselle taivaan; 

Ole puhdas järki, 
ja samalla aine levitettäväksi tänne, elottomaan, kokkareiseen maahan: Sillä maa, joka näin saa 
kosketuksen ikuisuuteen—
syntyy uudelleen: 
 
Ole mitta mittaamattomuudelle;
meren pintaan heijastuva taivaankansi; ainesosa, joka taivaan ja maan välin täyttää.
 
Tuntematon—mutta silti: 
Nöyrästi kohotetuin käsin, 
painamme silmämme maahan, 
ja huudamme kuin taivas repeäisi: 
 
Ota vastaan ylistyksemme,
nöyrä ilolaulumme, vuori Lycean!”