Halisten kylä on ikivanha asuinpaikka Aurajoen läntisellä rannalla Halisten kosken muutama kilometri Turun kaupungin keskustassa. Kylän talonpoikaistalot ovat 1800 – 1900 luvuilta ja osin vanhempiakin. Kylän vuosisataiset viljelyperinteet jatkuvat yhä. Frantsin tilalle niitä jatkaa jo kolmastoista sukupolvi.
Nimen Halinen alkuperä on tuntematon. Uskottavimman tuntuisen teorian mukaan nimi viittaa joen keskellä koskessa olleeseen saareen, joka jakoi, eli halkaisi, joen ja sitä kautta ympäröivät alueet kahteen hallinnollisesti toisistaan erottuvaan osaan. Nämä muodostivat myöhemmin Kaarinan ja Maarian pitäjät.
Halisten kylä sijaitsee paikalla, joka on ollut asumista ajatellen erinomainen. Alueelta onkin löydetty lukuisia merkkejä asutuksesta: hautapaikkoja, kuppikiviä, ja kiviröykkiöitä, joiden ikä lienee 1500 – 2000 vuotta. Halisten kosken ikä on noin 1000 vuotta.
Alueelta ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi tavattu sellaisia löydöksiä, jotka viittaisivat vielä vanhempaan asutukseen, kuten Kärsämäestä ja Saramäestä, vaikka Halisten kylä on sinänsä vastaavanlainen paikassa aurinkoisella joen länsirannan mäellä. Halisten kylä ei tosin ole sijainnut vesireittiä lukuun ottamatta kulkureittien välittömässä läheisyydessä.
Alueen maanjakokysymyksiä
Kun alueella muodostui kiinteä, maanviljelykseen perustuva asutus noin 1000 vuotta, oli samalla järjestettävä maanomistusasiat. Länsi-Suomessa pitäjien maat, kuten Maaria, oli jaettu Isoonjakoon saakka jakokuntiin. Jakokuntaan kuului yksi tai useampi kylä. Jakokuntien rajat oli tarkoin määritetty. Jakokunnat maat kuuluivat siinä olevien talojen yhteisomistukseen lukuun ottamatta kunkin kylän talon yksityiseen omistukseen kuuluvia peltosarkoja ja niittyjä sekä peltotilkkuja.
Halisten kylä kuului Räntämäen jakokuntaan yhdessä Räntämäen, Niuskala-Hamaron, Metsämäen ja Haihun kylien kanssa. Jakokunta hallinnoi kyläyhteisöjen yhteisiä alueita. Kylät taas olivat tietynlaisia yksittäisten tilanomistajien yhteenliittymiä, mutta ero ei liene kovin selvä.
1300-luvulla tuli voimaan Ruotsin maanlaki, jolla järjestettiin maanomistusolosuhteita. Laissa kylien maat järjestettiin sarkajaon periaatteen mukaan. Sen mukaan kylän maat olivat periaatteessa yhteisomistuksessa. Käytännössä kuitenkin vain pellot järjestettiin yhteisomistuksen mukaisesti. Kullakin talolla oli oikeus vuorotellen peltosarkoihin siten, että kukin sai osuuden kaikenlaiseen peltolaatuun kylän yhteisistä aidatuista peltomaista.
Kylän talojen eri paikoissa olevat yhteiset peltoalat jaettiin erikseen yksittäisille taloille määrättyjen verolukujen suhteessa. Peltoalojen kokonaisleveydet mitattiin tangolla, jonka pituus oli 6 (noin 3,5 m) tai 9 (5,3 m) kyynärää. Talonpojat mittasivat peltojen leveydet itse ja tankoa säilytettiin kylien taloissa mahdollista tarkistusmittausta varten. Jaettavat peltoalat pyrittiin muotoilemaan niin suorakulmaisiksi, että jako voitiin tehdä mittaamalla vain sarkojen leveydet.
Ensiksi määriteltiin kylän tankoluku, joka oli joko 12 tai 24. Yleensä oli niin, että mitä vähemmän taloja kylässä ja mitä uudempi kylä oli, sitä todennäköisempää tankoluku oli 12. Kun tiedettiin kunkin talon osuus kylän kaikista maista, peltolohkot voitiin jakaa sarkoihin tämän suhdeluvun avulla.
Jos esimerkiksi jonkun talon osuus oli puolet koko 12 tangon kylästä, talo sai 6 tangon levyiset peltosarat kustakin jaettavasta peltoalasta, tai jos peltoalan leveys ei sallinut koko tangon levyisiä sarkoja, voitiin jakoperusteena käyttää myös tankoon merkittyjä kyynärämittoja. Tankoluku ei näin ollen viittaa suoraan kylän peltoalojen ja niittyjen suuruuteen vaan paremminkin kylän talojen määrään. Suurempi tankoluku on helpompi jakaa useampaan osaan.
Maarian tiloista ja kylistä
Maariassa oli 1500-luvun tienoilla 24-tankoisia kyliä kaikkiaan kymmenen ja mantereen puoleisessa Maariassa kahdeksan. Halisen lisäksi kyliä olivat Paimala, Vaistenkylä-Saramäki, Kärsämäki, Kaerla, Virusmäki, Raunistula, ja Aninkainen. Kyliä, joiden tankoluku oli 12, oli vastaavasti 62.
Maatilan suuruus määriteltiin sen mukaan, paljonko sen peltoihin meni viljasiemeniä ja paljonko sen niityistä saatiin heiniä. Molempia mitattiin niiden tilavuuksien mukaan. Tilavuusmittana käytettiin ennen tynnyriä pannia, jonka koko oli puoli tynnyriä, eli noin 92 litraa.
Pannista johdettiin verotuksessa käytetty mittaluku panninmaa. Varsinais-Suomessa yksi panninmaa tarkoitti sen suuruista peltoalaa, jonka kylvämiseen tarvittiin kahden pannin suuruinen viljamäärä, ja lisäksi sen kokoinen niitty, josta saatiin neljä kuormaa heiniä.
Maakaupoissa yksi panninmaa tarkoitti sellaista alaa peltoa, jonka puolikkaaseen ensimmäisenä vuonna kylvettiin kaksi pannia viljaa ja toisena vuonna toiseen puolikkaaseen kaksi pannia viljaa. Tähän aikaan oli käytössä vuoroviljely, jossa pelto lepäsi joka toisen vuoden.
Veropanninmaa oli taas sen suuruinen pinta-ala, joka käsitti neljä panninalaa peltoa ja neljän heinäkuorman alan niittyä. Eri maakunnissa panninmaan koko oli erilainen eri aikoina. Myöhemmin yksi panni oli 1/2 tynnyrinalaa eli 2 468 neliömetriä.
Peltoviljelyksestä
Halisten kylän maat eivät rajoittuneet vain siihen jakokuntaa, johon kylä kuului. Kylällä oli jopa 17 kpl jakokunnan ulkopuolista niittymaata. Maarian taloilla oli yleensäkin paljon jakokuntansa ulkopuolella sijanneita niittyjä oman pitäjän alueilla ja myös muiden pitäjien alueilla.
Suuri lukumäärä on todennäköisesti seurausta alueen vähittäisestä asutuksen kehittymisestä ja tarpeesta löytää lisäravintoa karjalle myös jakokunnan ja pitäjän rajojen ulkopuolelta. Niiden tuotoista ja käytöstä muutenkaan ei ole paljon tietoa. Tiedetään kuitenkin, että Halisten arkkiteinin talon seitsemän ulkoniityn tuotto oli yhteensä 55 kuormaa heinää 1400 – luvulla.
Turun tuomiokirkon lampuotiluettelossa on seuraavat tiedot vuodelta 1553 maakirjoissa Halisten talojen kylvömääristä:
Ajan viljelyjärjestelmä perustui siihen, että pellot oli jaettu kahteen lohkoon, joista toinen oli aina vuorotellen kesantona ja toinen kasvamassa. Suurin kylvö oli Friskalassa 1540-luvulla Hirvensalossa, jossa se oli kaikkiaan 54 pannia ja pienin noin 1,5 pannia. Halisten lähialueella, mantereen puoleisessa Maariassa se oli 11 pannia. Viljelysalat pysyivät tasaisina 1500-luvulla. 1580-luvun veronpanoissa viljelymääriä jossakin määrin tasattiin.
Karjataloudesta
Karja ei nykyaikaan verrattuna tuottanut hyvin. Syinä olivat esimerkiksi paljon alkeellisemmat tilat karjalle ja ruokinnan laatu varsinkin talvella nykyaikaan verrattuna. Tuotosmääristä ei ole paljon tietoja säilynyt. Iso-Heikkilän tilan säilyneistä tileistä ilmenee, että 1540 – 1550-luvuilla seuraavanlaisia vuosituotosmääriä. Lehmä tuotti keskimäärin noin 1,5 leiviskää (12,75 kg) voita. Lammas tuotti keskimäärin 2 naulaa (0,8 kg) villoja ja 2,5 naulaa (1,2 kg) juustoa.
Juustoa tehtiin siihen aikaan niin lampaan kuin vuohen maidosta. Karjanpidon tärkein peruste lienee ollut lihan tuotanto. Leivän ohella se oli ensisijainen ravinnonlähde ihmisille. Lisäksi karjasta saatava lanta toimi peltojen lannoitteena turvaten viljan saannin.
Silloiset tilat olivat maaveron maksuvelvollisuuden keskenään eri asemassa. Yksityisessä omistuksessa olevat ns. verotilat olivat verovelvollisia. Kruunun, eli valtiovallan omistuksessa olevia kruununtilat eivät maksaneet maaveroa, vaan niiden talonpojat olivat vuokralaisen asemassa.
Rälssitilat olivat taas tiloja, jotka olivat alun alkaen vapautettu maaverosta vastineeksi sille, että ne varustivat kustannuksellaan ratsusotilaan kruunun palvelukseen. Verovapaus tosin voitiin myötää vastineeksi myös muista syistä.
Kruunu kantoi 1500-luvulla myös omaisuusveroa. Vuonna 1971 kannettiin ns. hopeavero ja vuonna 1600 viidenkymmenen penningin vero. Omaisuuteen laskettiin kuuluvaksi myös talojen karjat, jota veronkannon vuoksi luetteloitiin.
Maaverosta vapautetut tilatyyppien – kruunun ja rälssitilan – osalta ei kuitenkaan luetteloihin otettu mukaan sitä karjamäärää, jota pidettiin tilan omistajan, eli kruunun tai rälssitilan omistajan omana, ns. inventaariokarjaa. Halisten tilat kuuluivat siihen aikaan näihin verosta osittain vapautettuihin talotyyppeihin.
Metsätaloudesta
Talous perustui paljon metsän käyttöön maanviljelyksen ja karjanhoidon lisäksi. Metsän puita käytettiin mm. rakennusten ja aitojen rakentamiseen, polttopuuna ja erilaisten kotitarve-esineiden valmistamiseen. Lehtiä kerättiin karjan rehuksi. Koivusta saatiin tuohta ja puun ulkokerroksista saatiin niintä köysien ja verkkojen valmistukseen. Lisäksi puusta valmistettiin tervaa ja sepän pajaan hiiltä.
Maariassa muutenkin vähäiset metsät alkoivat näyttää loppumisen merkkejä jo varhain. Tukkipuita löytyi vain Hirvensalon Friskalassa. Räntämäen jakokunnan halonsaanti mainitaan 1500 – luvun asiakirjoissa heikoksi. Nykytilanne metsien suhteen on aivan toisenlainen.
Rakennuksista ei juuri ole tietoa. Niistä on kuitenkin pääteltävissä, että taloissa oli jo savupiippu, eli lämmitysjärjestelmä oli uloslämpenevä, eikä enää savupirttijärjestelmää. Talot olivat myös varustettu ikkunoilla, jotka tuskin olivat vielä lasia, vaan ehkä lampaan nahasta valmistettua pergamenttia.
Timo Leinonen