Hyvät ystävät
Alla oleva Kuva on tämän symposiumin järjestäjien valitsema Jaakko Haavion kuva. Isä on siinä 74-vuotias. Se on otettu kesämökki Simpukassa Yläneellä suuren Pyhäjärven rannalla.
Puhe on myös kuunneltavissa tästä linkistä.WS450646_Annikka Tapaninen 35min
Kuva 1. Vuonna 1978
Isällä on keppi, jollaisia hän puunoksista veisti harva se kesä uusia ja jota hän noihin aikoihin aina käytti. Ehkä kepin tarpeen syynä oli silmänpohjan rappeuma, jonka takia hän näki melko huonosti. Hänen ennustettiin tulevan sokeaksi, mutta niin ei onneksi käynyt.
Hän jopa kehui näköään, joka oli niin mainio, että hän näki yhtä aikaa yhdeksän kuuta, kun me muut vain yhden.
Hän kirjoitti elämänsä loppuvaiheessa paksulla tussikynällä kiiltävälle paperille suurin kirjaimin ja kyllä kirjoittaminen niinkin sujui ja tulosta tuli painokoneista ulos kirjan, parin vuosivauhtia.
Isällä on kuvassa päässään tuttu hattu. Luulen hänen saaneen idean Ranskan presidentin kenraali de Gaullen hatusta, jonka isä toteutti leikkaamalla tavallisesta kuluneesta lierihatusta lierit ja jätti vain lipan.
Kuva 2. Kaksi kirjettä 1943 ja 1944
Kun olin lapsi Yläneen pappilassa 1940-luvun alussa, vietin paljon aikaa itsekseni. Näin siksi, että perheemme oli hajallaan kolmessa eri paikassa. Odotin kirjeitä ja kortteja. Sain niitä ja kirjoitin itsekin. Elin perhe-elämää paljolti kirjeiden varassa.
Kuvasta näkyy, että isä oli hyvä piirtäjä.
Isä oli siellä jossakin, siis sodassa, äiti ja veljeni Hemminki ja Antti olivat Turussa. Pojat kävivät klassillista lyseota ja äiti piti heille kortteeria.
Kotona olimme mummu eli äitini äiti, taloudenhoitaja Katri ja minä. Yleensä aina pappilassa asui myös joku tilapäispappi, usein perheineen majoitettuna tai pappi kävi naapuripitäjästä. Joitakin aikoja meillä asui myös sotaa paossa sukulaista.
Mutta erittäin paljon leikin yksinäni. Katselin mielelläni valokuva-albumeita. Niitä oli salissa isän tekemän pyöreän pöydän alahyllyllä kolme.
Kuva 3. Kaisa ja Jaakko nojatuolissa 1928
Tämä kuva kiehtoi minua aivan erityisesti. Siinä oli isä ja äiti ensimmäisessä kodissaan Tuusulassa, jossa heillä oli vain yksi nojatuoli. En ollut koskaan nähnyt oikeassa elämässäni tämmöistä tapahtumaa, että äiti istuisi isän sylissä.
Surin sitä, että minä olin päässyt perheeseen niin myöhään mukaan. Se tuntui kovin epäreilulta. Muut olivat ehtineet asua Lappeenrannassa ja Vehmaalla ja veljetkin olivat syntyneet melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Paljon ihmeellistä ja merkittävää oli ehtinyt tapahtua.
Isoisä Kaarlokin oli ollut olemassa ja hänellä erityisen kauniit lemmikinsiniset silmät. Jos minä olisin ollut poika, minusta kuulemma olisi tullut Kalle. Mutta nyt kun minä lopulta pääsin omana itsenäni mukaan, muut olivatkin alituiseen poissa.
Tämä kuva vuodelta 1928 on tässä myös muistuttamassa teitä, hyvät symposiumin osanottajat, siitä, että Jaakko Haaviota ei ole olemassa ilman Kaisa Haaviota. He olivat toimiva tiimi.
Kun me puhumme Jaakko Haaviosta, Kaisa Haavio on taustalla, harvoin etualalla, kuten tässä kuvassa kaiken aikaa. Ja kun kirjoitamme otsikkoon ”Jaakko Haavio ja hänen sisaruksensa”, me kirjoitamme otsikkoon mukaan Kaisan.
Kuva 4. Haavion perhe 1915
Yksi salin hyllyn albumi oli hyvin paksu ja suuri. Sen kannet olivat nahkaa. Siinä oli messinkinen lukkolaitekin. Sivut olivat paksua pahvia ja niihin oli kahtapuolta upotettu pyöreäkaarisia ikkunoita tai luukkuja. Ikkunoissa oli pääasiassa sukulaisten kuvia. Tässä niistä yksi.
Kaarlo Haavion perhe istuu Yläneen pappilan puutarhassa vuonna 1915. Isäni Jaakko istuu polvihousuissaan toisena vasemmalta ja on 11-vuotias.
Vasemmalla istuu Heikki, josta tuli opettaja ja viimeiseksi Turun klassillisen lyseon rehtori, ”Hissa-Hessu”. Varhaisessa lapsuudessani Heikki-sedän perhe asui Saarijärvellä, joten taisimme tavata vain yhtenä kesänä, kun he kävivät meillä Yläneen pappilassa.
Silloin oli kesä ja paljon hyttysiä. Heikki-setä neuvoi, että hyttysen puremaa pitää raapia niin kauan, että tulee verta, niin kutina lakkaa.
Isän takana hieman taempana istuu lyseolainen Martti. Joku on värittänyt keltaisia ruusunkukkia hänen eteensä.
5-6-vuotiaana pääsin isän mukana kerran Helsinkiin. Siellä Martti-setä kiinnosti minua kovasti, koska isä oli kertonut, että hänellä on kaksi persoonaa, toinen runoilija P. Mustapää, toinen tiedemies Martti Haavio. Oli hauskaa, että hänellä ja Elsa-tädillä oli viisi lasta, serkkujani.
Joskus myöhemmin, nuoruudessani -50-luvulla sain paremmin tutustua Martti-setään perheen kesähuvilalla Sammatissa. Lähdimme, setä ja minä, heti varhain aamulla tutustumaan lähiympäristöön ja teimme pitkän retken metsään ja näköalapaikoille. Setä harppoi ripeästi saappaat jalassa. Hänen kanssaan oli hauska sanailla, koska koodisto oli tuttu kotoani.
Martti-setä arvosti sukulaisiaan, pikkuveljeään Jaakkoa hän piti sisarussarjan lahjakkaimpana. Hän puhui myös omista lapsistaan ylistäen. Sitä ihmettelin, että serkut tuntuivat arastelevan häntä, isäänsä. Heidän kokemuksensa mukaan hän oli epäreilu ja pelottava kasvattaja jäätyään yksinhuoltajaksi rouvansa, tätini Elsan kuoltua.
Seuraavana istuu veljesten sisar Katri, jonka luona Katajannokalla asuimme tuolla merkittävällä 1940-luvun Helsingin-matkalla. Heillä tapasin neljä serkkuani, joiden sukunimi oli Manninen ja Antero-sedän, joka tiesi kaiken kuin tietosanakirja.
Kävimme myös juhlavalla tervehdyskäynnillä serkkujeni isovanhempien Anni-täti Swanin ja Otto-setä Mannisen luona samassa talossa ja istuimme suurissa nahkanojatuoleissa.
Katri-täti sanoi joskus minulle, kun olin jo aikuinen, että hänellä on ollut kova elämä, ensin kolme veljeä ja sitten anoppi, jolla oli kahdeksan siskoa, jotka kaikki elivät 100-vuotiaiksi.
Kuvan oikeassa laidassa istuvat Hilja ja Kaarlo Haavio, sisarusten äitipuoli ja isä. ”Vanha äiti” oli kuollut jo 1906 eli yhdeksän vuotta ennen kuvan ottamista. Jaakko ei muistanut lainkaan omaa äitiään.
Äitipuoli oli opettaja ja kasvatti pappilan lapsia sivistyneisiin tapoihin, tottelevaisuuteen, vaatimattomuuteen ja säästäväisyyteen. He parsivat itse sukkansa ja ompelivat pudonneet nappinsa.
Haavion lapset lukivat kukin vuorollaan aamulla vuoteessa istuen ääneen Isä meidän -rukouksen, Herran siunauksen ja Vähän katekismuksen aamurukouksen, iltaisin taas Isä meidän -rukouksen, Herran siunauksen, Vähän katekismuksen iltarukouksen ja Levolle lasken Luojani.
Hellyyttä eivät lapsukaiset saaneet osakseen. Vai olisiko ollut hellyyttä, että lastenkamarissa asuivat myös pappilan kananpojat.
Kaarlo Haavio viihtyi hyvin ihmisten parissa, äitipuoli ei. Niinpä lapset eivät saaneet olla normaaleissa tekemisissä kylän lasten kanssa, eivätkä siis oppia pahoja tapoja.
Heidän oli myöhemmin vaikea ottaa luontevasti yhteyttä muihin ihmisiin. Isä kertoi, että nuoruudessa hän joskus pelkäsi vastaantulijoita niin, että meni ojaan. Kukapa uskoisi, joka hänet vanhemmiten tunsi.
Ehkä tästä syystä sisarukset kehittivät lapsina mielikuvituksellisen leikkimaailmansa poiskotteineen, jossa heidän oma pikku yhteisönsä korvasi yhteydet ulkopuolisiin. He toimittivat hämmästyttävän korkeatasoista Käki-lehteä, johon kirjoittivat salanimillä kertomuksia, näytelmiä, runoja, kuva-arvoituksia ja maalasivat kuvia.
1940-luvun elämässämme sodan jälkeen, kun isä oli taas kotona, Haavion sisarusten yhteinen lapsuus 1900-luvun alun pappilassa oli kaiken aikaa elävänä läsnä. Isälläni oli näet tapana aterioidessamme kertoa meille perheväelleen tarinoita omasta lapsuudestaan.
Isää naurattivat aina vain, kuinka arkkipiispa tuli lasten kanssa uimaan pappilan alapuolella virtaavaan piskuiseen Myllyojaan – jonka patoallasta saa nykyisin turhaan etsiä – ja ripusti ristinsä pajunoksaan Martin silmälasien viereen, tai miten kipsiukko värjättiin musteella ja sitten pestiin muodottomaksi möykyksi ja kätkettiin pensaaseen, tai miten kukko muni Katrin aapisen väliin perunankuoria ja kalanpään.
Lapsuusmuistot muuntuivat pikkuhiljaa tarinoiksi. Osan niistä isä valmisti kirjaksi Iltatarinoita, Kolmekymmentä tarinaa lapsenlapsenlapselleen Ida Katariinalle kertonut Jaakko Haavio. Kirja ilmestyi vuonna 1981.
— Se vanhoista kuvista. Kaksi vuotta sitten kävin kaikki äidiltä ja isältä jääneet valokuva-albumit läpi ja skannasin sieltä pari tuhatta kuvaa. Alkuperäiset albumit, joita oli viisi-, kuusikymmentä pakkasin neljään mahtavan kokoiseen pyörälliseen laatikkoon, jotka veimme Kansallisarkistoon.
Kuva 5. Järvensivulla 1971
Tässä ovat samat sisarukset puolisoineen 56 vuotta myöhemmin.
Vasemmalta: akateemikko Martti Haavio, filosofian maisteri ja sairaanhoitaja Katri Manninen ja puolisonsa filosofian tohtori Antero Manninen, Aale Haavio, joka tunnetaan akateemikko ja runoilija Aale Tynninä ja joka avioitui Martti Haavion kanssa kymmenisen vuotta Elsa Enäjärvi-Haavion kuoleman jälkeen, rehtori Heikki Haavio, Kaisa ja Jaakko Haavio ja filosofian maisteri Vilma Haavio, Heikki Haavion puoliso.
Kuva on otettu Tampereella Järvensivun kaupunginosassa, tilaisuudessa, jossa paljastettiin Haavion sisarusten äidinisä Henrik Ahlgrenin muistolaatta 1971.
Järvensivun rusthollissa sisarukset lapsina viettivät kesänsä. ”Saimme osaksemme hellyyttä ja kärsivällisyyttä, jota pieni sydän kaipasi.”
Pohjanmaan rata kulki pihan poikki, niin että ulkorakennukset jäivät toiselle puolelle kuin päärakennus. Kuvassakin näkyy juna. Järvensivu oli Messukylää siihen aikaan, nyt Tampereen kaupunginosa. Järvensivun taloa ei enää ole.
Kuva 6. Työhuone 1940-luvulla
Tässä on Yläneen pappilasta isän työhuone 1940-luvulta.
Tämä on sama huone, jossa Haavion pojat asuivat nuoruudessaan. He eivät saaneet kulkea sisäkautta, isänsä työhuoneen läpi, vaan tikapuita taustalla näkyvästä ikkunasta, jotka sitten vetivät perässään ikkunasta sisään.
Ulkona näkyy pihan takana pappilan aitta, jonka viirissä on vuosiluku 1882.
Työhuoneessaan isä kirjoitti jokaisen saarnansa ja luki sitä moneen kertaan ääneen. Silloin emme häntä häirinneet.
Minulla on monta elävää muistikuvaa isänhuoneesta. Yhdessä varhaisimmista Istun punaisella samettisella vihkijakkaralla ja isä lukee minulle:
Karitsainen, ken sun loi?
Tiedätkö sä, ken sun loi?
Ken sun kutsui elämään?
Ken sua ruokkii kädellään?
Keltä äänes kirkkaan sait,
Pienoiseni, tiedät kait?
Karitsainen, ken sun loi?
Tiedätkö sä, ken sun loi?….jne
Huomenkellot, johon runo sisältyy, ilmestyi vuonna 1944. Vasta seuraava kokoelma Ikikevät, joka ilmestyi 1947 oli se juttu eli varsinainen läpimurto. Se sai hyvät arvioinnit ja siitä otettiin kaksi painosta.
Olen kohdannut elämäni varrella monia ihmisiä, jotka osaavat Ikikevään runoja ulkoa, Kärpässienen, Legendan, Viat ja liat.
Syystaivas ilmestyi 1949. Sen runoista oli uumoiltavissa, että muutoksen aika kyti jo, oli tulossa. Toini Havu analysoi Helsingin Sanomissa Syystaivasta ja luonnehti Jaakko Haaviota mm näin:
Jaakko Haavio on runoilija, joka pukee katoavaisuuden-tunnelmansa yksinkertaisen ja koruttoman vaikuttaviin kuviin, mutta hän on myös hengen mies, joka samalla kertaa vankan vakaumuksellisesti ja leikkisän sukoilemattomasti ilmaisee uskonnolliset mietteensä ja tunteensa. Ja kaiken tämän takana tuntuu herkkä, kultivoitu persoonallisuus, humaani ja vapaa, dogmien asteen sivuuttanut ja sananmukaisesti pyhän yksinkertaisuuden saavuttanut.
Vuodet 1944:stä lähtien vuosikymmenen loppuun, olivat varhaislapsuuteni onnellisinta aikaa, isä oli kotona, kuljimme yhdessä ulkona, kuuntelin, kyselin.
Mutta hauskinta oli katsoa tuon kuvassa näkyvän Eliel Saarisen suunnitteleman kirjoituspöydän ääressä, kun isä alkoi piirtää. Hän ei puhunut mitään, täytekynän rahina vain kuului. Oli hyvin jännittävää, kun piirustuksesta saattoi sukeutua mitä vain ennalta arvaamatonta, yhtä hyvin äidin muotokuva, enkeli tai kukko kuin teurastettu sika.
Kuva 7. Joulukahvit 1949
Tässä kuvassa me leikisti juomme kahvia viimeisenä Yläneen jouluna 1949. Joulukoristelu on melko vaatimatonta ja kukkina havuja ja ohuita kynttilöitä.
Vasemmalla istuu äidinäiti eli mummu Hilda Keitilä, joka oli muuttanut perheeseen Vehmaalle jo 1930-luvun alkupuolella, ja asui perheessämme kuolemaansa asti. Kuvassa hän on 68-vuotias.
Mummun vieressä istuu 18-vuotias veljeni Antti, josta hänestäkin tuli pappi ja Yläneen kirkkoherra. Hänenkin neljä lastaan kasvoivat samassa pappilassa. Hän kuoli vähän alta kuusikymppisenä Naantalin kirkkoherrana.
Äitini kaataa kahvia. Hänen yllään on omien lampaiden villasta itse kehrätystä villalangasta itse kutomansa harmaa villatakki.
Minä olen 10-vuotias ja minulla on hieno merimieshenkinen tummansininen leninki.
Isä istuu vieressäni, hän on 45-vuotias niin kuin äitinikin. Isä on juuri tullut valituksi Maarian kirkkoherraksi. Hänellä on jakaus keskellä päätä.
Oikeassa reunassa istuu 20-vuotias veljeni Hemminki. Hän kuoli 75-vuotiaana Turun kristillisen opiston talonmiehen apulaisena.
Katselen usein tätä kuvaa ja ajattelen aiemmin niin isoa ja vahvaa perhettämme. Tiedän täysin varmasti, kuka kuvassa olijoista on seuraavana lähtövuorossa.
Kuva 8. Joulukirkko
Pitäähän sitä papista saarnakuvakin olla…
Nyt olemme tulleet Maarian joulukirkkoon, jossa saarnaa rovasti Jaakko Haavio, joka tunnettiin lahjakkaana puhujana. Vuotta en tiedä. Isän tukan harmauden asteesta voisi jotain päätellä kenties.
Häntä itseään ilahdutti kovin, kun hän sai Maarian kirkkoherran vaalissa enimmät äänet, ja tiedon, että se johtui siitä, että hän oli tavallinen ihminen.
Hän sanoi: ”Ole saarnatuolissakin tavallinen ihminen ja tavallisena ihmisenä pappi.”
Kuva 9. Maarian pappila
Tammikuun kovassa pakkasessa 1950 muutimme Maarian pappilaan.
Piharakennuksissa asui paljon väkeä ja pappilassakin jo valmiiksi kaksi perhettä. Pappila oli ala-arvoisessa kolhoosikunnossa, ponttilaudasta lyötyjä kompukoita siellä ja täällä, rottia juoksenteli ympäriinsä, moottoripyörää työnnettiin portaissa yläkertaan päivittäin, me kolme perhettä käytimme samaa kylpyhuonetta, paistetun ruuan käry leijaili ympäriinsä, miesjoukot kokoontuivat yläsalissa agitaatiokokouksiin viikoittain, jne.
Alku oli monin tavoin hyvin raskas isälle. Paitsi että koti ei ollut oma, eikä siellä ollut paikkaa omaan rauhaan eikä hiljentymiseen, myös seurakunnan elämä oli rempallaan, lähes kuollut; seurakuntaa ei oikeastaan ollutkaan, oli vain monin tavoin pirstoutunut ihmismassa.
Pappi oli puuttunut pitkään. Samanaikaisesti seurakuntaan muutti solkenaan väkeä. Seurakunta kasvoi alun 10 000 hengestä aina 40 000 ennen kuin isä meni eläkkeelle 1969.
Kirkosta eroaminen oli sekin huipussaan, mutta isä käsitti pappilan kanslian, jonne miehet tulivat eroamaan, rysäksi, jonne uivat nekin kalat, jotka pyrkivät pakoilemaan kaikkea hengellistä.
Hän arvosti kansliaa kohtaamispaikkana ja ihmetteli aikomusta muuttaa kansliat mekaanisiksi väestörekisterikeskuksiksi. Hän kysyi: ”Missäs kättelet ihmistä, jollet kohtaa häntä kansliassa?”
Kuva 10. Hellas 1959
— Valokuviakin alkoi kertyä. Ne ovat yleensä kuvia juhlatilaisuuksista, tärkeistä kokouksista, arvokkaista tapaamisista jne, harvoin arkisista tavallisista päivistä. Tähän etsin mukaan kolme kuvaa, joilla koetan hiukan valottaa eräitä isän puolia olla seurakunnan pappi.
Tämä Hellaksen kuva kertoo symbolisesti siitä suuresta henkilökohtaisesta haasteesta, mitä oli muuttaa hiljaisesta traditionaalisesta maalaispitäjästä meluisaan, vauhdilla teollistuvaan esikaupunkiin, jossa elettiin vailla kaikkia perinteitä. Maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan.
Isä koetti tutustua ja käyttää mitä erilaisimpia mahdollisuuksia, joita seurakunnan alueella oli. Hän järjesti pihoille pihahartauksia. Hän tutustui tehtaisiin, ammattiyhdistysväkeen, houkutteli insinöörejä luottamustoimiin, järjesti karamellitehtaiden ruokasaleihin kinkereitä ja margariinitehtaiden varastoihin seurakuntakoteja, joihin minäkin maalasin somistuksesi akvarelleja seinille.
Kuva 11. Järvistensaari 1951, maalaustalkoot
Tämä kuva kertokoon eräästä isän hyvin henkilökohtaisesta työmetodista.
Isä oli kiinnostunut rakentamisesta sen kaikissa muodoissa ja harrasti nikkaroimista itsekin. Hän kulki jalan Raunistulassa ja muissa esikaupungeissa seuraamassa, kuinka hartiapankkirakentajat perhekuntineen rakensivat omakotitalojaan.
Hän jutteli ja kyseli rakentajilta asiantuntevasti yhtä ja toista ja jossakin sopivassa vaiheessa, että onkos pienokainen jo kastettu. Ja niin sovittiin kastepäivä. Tai isä pyysi perhettä kirkkoon seuraavana pyhänä. Ja yleensä perhe aina tuli.
Itse asiassa kuva on seurakunnan kesäpaikasta Järvistensaaresta vuodelta 1951. Isä vei laivalla kirkkovaltuuston sinne keittämään punamultaa ja maalaamaan seurakunnan kesämökin talkoilla.
Tuli niitä isälle suurempiakin ja hyvin mieluisia rakentamistehtäviä, jopa kirkon rakennuttaminen Pallivahaan 1960-luvun loppupuolella. (Pallivaha = Pallo-kallio) Sain olla isän apuna sen ohjelman laatimisessa.
Kaikkein lähinnä isän sydäntä oli tämän Turun kristillisen opiston rakentaminen, tontin hankinnasta aina valmistujaisjuhliin saakka. Luulenpa, että isä kävi varsin ahkerasti rakennustyömaalla.
Kuva 12. Turun kirjallinen seura 1961
Ja vielä yksi kuva isän työmetodeista.
Kun pappila saatiin arvoiseensa kuntoon, äiti ja isä halusivat sen laajaan käyttöön. Se oli heidän tietoista politiikkaansa. He saattoivat toteuttaa taas jo nuoruudessaan yhteiseksi tavoitteekseen asettamaansa papin ja papinrouvan seurakuntatyötä nyt kulttuuripappilassa.
Meille pappilaan kutsuttiin aina isän saarnan jälkeen kirkkokahville parikymmentä kuulijaa kerrallaan. Turisteja kävi usein. Meillä saattoivat kokoontua kirkkokuorolaiset, diakonia- ja lähetysompeluseurat, pyhäkoulunopettajat, kirkkohallintokunta ja kirkkoneuvosto ja rippikoululaiset, seurakunnan sokeat taluttajineen jne. Meillä olivat tervetulleita vieraita myös lasten luokka- ja kurssitoverit tai erilaiset kerhot.
Meiltä radioitiin ja televisioitiin ohjelmia. Vieraskirjan mukaan kokouksiaan pappilassa pitivät esimerkiksi Turun historiallinen yhdistys, Turun Rotaryklubi, Turun Taiteilijaseuran Kirjallinen Ryhmä, Turun Kirjailijat – Åbo författare, Turun Saskiat, Turun ja Helsingin papin¬emän¬nät, Turun seudun pappien veljespiiri ja Lounais-Suomen herännäispappien veljespiiri jne jne.
Herännäisseuroja pidettiin kaikkina merkkipäivinä.
Kuva 13. Virsikirjakomitea
Ja sitten tuli tärkein työ: virsikirjan lisävihkotyö ja kaikkien Siionin virsien korjaus.
Näiden mukaan muovautui yli kymmeneksi vuodeksi isän työpäivä. Ensin tehtiin lisävirsiä viiden vuoden ajan 1958-1963, Jaakko Haavio kutsuttiin virsikirjakomitean puheenjohtajaksi, ja sitten Siionin virsiä 1965-1972 täyden seurakuntatyön ohessa.
En tiedä, nukkuiko isä paljoakaan tuona yli kymmenenä vuotena, koska häntä valvottivat hyvin herkästi muutoinkin mielessä pyörivät asiat, seurakunnan huolet, puheiden ja saarnojen valmistelut.
Isä nousi aamulla kello 6:n maissa muutamaksi tunniksi kirjoittamaan ennen kuin oli lähdettävä kansliaan ja taas iltaisin myöhään, kun kaikki seurakunnan tilaisuudet oli hoidettu. Jonkun säkeistön kanssa saattoi mennä pitkälle yöhön. Muita runoja ei tuona aikana voinut kirjoittaa.
Kuvassa Virsikirjakomitea 1960 pappilan puutarhassa. Vas. teologian tohtori Lauri Koskenniemi, lehtori Anna-Maija Raittila, isä ja lähetysjohtaja Olavi Vuorela. Komiteaan kuului myös professori Armas Maasalo, jonka sairastuttua tilalle tuli dir.mus. L.G.Stråhle.
Kuva 14. Simpukka, kalansaalis 1970
On sanottu, että huumori esiintyy tunteena elämän ihanuudesta ja samalla kertaa sen epätäydellisyydestä. On sanottu, että humoristi rakastaa tätä hullua maailmaa, koska on tietoinen pienenkin ikuisesta arvosta. ”Humoristin sydän on lämmin ja pää viileä. Hän näkee ajan harmauden keskellä ikuisuuden kajasteen”, isä kirjoitti.
Isän voimanlähde, tuo hullu maailma, jossa näkyi myös ikuisuuden kajaste, oli ennen muuta Simpukka, kesämökki Yläneellä avaran Pyhäjärven rannalla. Simpukkaa rakennettiin ja paranneltiin kaikki kesälomat, isä oli mestarina ja rakensi lähinnä puretusta ja kierrätetystä tavarasta suurilla vahvoilla nauloilla pienimuotoista, mutta aika merkillistä. Kaikki läsnäolijat osallistuivat työhön.
Joka päivä uitiin ja melkein joka päivä isä ja äiti laskivat verkot ja kalaa tuli. ”Alamme itsekin muuttua ahveniksi” lukee päiväkirjassa, johon joka päivä kirjoitettiin ja piirrettiin.
Olemme Simpukassa
Paikassa ihanassa.
Sääkin on tyyni, nätti,
ja sade Suomen jätti.
Paikat on ihan kuivat,
kalat ja sorsat uivat.
Kun saapuu Suomen suvi,
mökki on paras huvi.
(Simpukan päiväkirja 3.8.1977)
Kuva 15. Viimeinen kuva / 7.5.1984
Jaakko Haavio ajoi naispappeutta mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa 1950-luvulta lähtien. Asia oli esillä kirkolliskokouksessa kerta toisensa jälkeen, isä itse oli kirkolliskokouksen jäsen.
Kun hänelle v. 1963 selvisi, että kirkolliskokouksen kautta asia ei etene, hän alkoi omassa seurakunnassa ajaa asiaa monin eri tavoin käytännössä.
Esimerkiksi seurakunnan lehtori sai säännöllisen saarnavuoron Maarian kirkossa ainoana Turun seurakunnista noin 15 vuotta ennen kuin varsinainen oikeus kirkkolaissa tähän annettiin. ”Mutta eihän laki sitä varsinaisesti kieltänytkään” isä arveli.
Otin tämän asian esille yhtenä esimerkkinä monista niistä käytännön asioista ja uudistuksista, joita isä innokkaasti, uupumatta, sitkeästi, yleistä painostusta uhmaten jopa oveluudella hoiti kuntoon seurakunnassa ja vaikutti paljon laajemmaltikin.
Otin tämän esiin, koska vielä eläkeläisenäkin hän seurasi naispappeusasian etenemistä ja kävi Turun kristillisen opistossa kirkolliskokouksen istuntoa kuuntelemassa.
Kun selasin hänen jälkeenjääneitä papereitaan, yksi viimeisimpiä merkintöjä oli tuosta tilanteesta: ”Meni mönkään.”
Kaksi viikkoa sen jälkeen rukoussunnuntaiaamuna 27.5.1984 varhain hän kuoli. Olin silloin äidin luona, ja isää olimme käyneet tervehtimässä edellisenä iltana, jolloin hänen silmissään välähti vielä tuntemisen ilo.
Tämä kuva on Turun opistolla otettu vajaa kolme viikkoa ennen isän kuolemaa. Isä kävi rakastamassaan opistossa usein, ja äiti tietysti mukana, paitsi seuroissa, myös kertomassa oppilaille menneistä ajoista ja tavoista.
Niinpä opiston silloinen vararehtori Eeva Mäntymaa kertoi jonkun oppilaan kysyneen:
Kuule, kuka se nyt onkaan se harmaatukkainen vanha rovasti, josta me kaikki niin tykkäämme?
Annikka Tapaninen