Tuomiorovasti Osmo Alajan, kristillisen opiston rehtorin Olavi Kareksen ja Jaakko Haavion keskusteluissa oli noussut 1950-luvun lopulla esiin kysymys siitä, miten olisi mahdollista rakentaa paikallisella tasolla yhteyksiä kirkollisen maailman ja taiteen maailman välillä.
Heitä yhdisti toisiinsa herännäisyyden lisäksi se, että he olivat kiinnostuneita taiteesta.
Kolmikko kutsui taiteilijoita ja taiteen ystäviä seurakunnan tiloihin yhteiseen illan viettoon helmikuussa 1959. Koska he olivat epävarmoja sen suhteen, suostuisiko mikään Turun seurakunnista olemaan kutsujana, he päättivät toteuttaa kutsun omissa nimissään.
Tilaisuuteen kutsuttiin monen taiteen alan edustajia. Silloinen Turun taiteilijaseura edusti niin teatteria, kirjallisuutta, lausuntaa, ja kuvataidetta, mutta ei muusikkoja. Alajaostoon kuului niin ammattilaisia kuin harrastajiakin. Myöhemmin nämä erkanivat omiksi yhdistyksiksi.
Haaviolla oli ollut säännönmukaisia yhteyksiä Turun taitelijaseuran kirjalliseen ryhmään ja kuvataiteilijoihin. Kirjallisen ryhmän monissa keskusteluissa Haavio huomasi, että ”minkä tahansa taiteen harjoittajan elämä on tuskan raastamaa elämää.” Kuvataiteilijoiden ryhmän joulujuhlissa Haavio piti vuosittain jouluhartaustilaisuudet.
Kirjallisesta ryhmästä muodostui 1959 Turun kirjailijat ry. Haavio toimi yhdistyksessä alusta lähtien. Puheenjohtajana hän oli useamman vuoden Olavi Kareksen jälkeen vuodesta 1970. Yhdistyksen nimi oli tuolloin Lounais-Suomen Kirjailijat ry.
Yhdistys järjesti suurtapahtuman, Turun kirjallisuuspäivät, vuonna 1960. Turun Konserttitalon sali oli silloin täynnä Suomen eturivin kirjailijoita ja kirjallisuuden edustajia ja alan harrastajia.
Haavio toimi naispappeuden edelläkävijänä
Haavio oli edelläkävijä naispappeusasiassa. Nuoruudessaan seurustellessaan tulevan vaimonsa Kaisa Weckströmin kanssa hän vielä suhtautui kielteisesti naisen opiskeluunkin. Kun Kaisa kysyi kirjeessään 22.1.1924: ”Mitäpä sanoisit, jos minäkin rupeaisin opiskelemaan?” Jaakko vastaasi heti seuraavana päivänä omassa kirjeessään:
— . Mitäs siihen minulla on sanomista. – – – Mutta etkö tosiaan tunne minun rutivanhoillista ajatustapaani ja käsityskantaani naisten opiskelusta? – Jokainen tietysti saa pitää omat mielipiteensä. Mutta jos Sua huvittaa kuulla minun sisin ajatukseni tässä asiassa, niin kuuntele: Naiset ovat luonnostaan taideteoksia (sana ”taideteos” ymmärrettävä oikein: sekä kuvanveistäjän että psykologian kannalta!), joita ei saa turmella millään teennäisyyksillä.
Haavio ilmeisesti huomasi, hänen käsityksensä naisesta taideteoksena oli yksipuolinen. Hän kannusti tytärtään Annikkaa opiskelemaan. Hänestä tuli naispappeuden edistäjä. Naispappeusasia oli kirkolliskokouksessa esillä ensi kerran 1948. Sen jälkeen se oli esityslistalle joko kokouksessa aina vuoteen 1968. Haavio oli viimeisen kerran edustajana vuoden 1971 ylimääräisessä kirkolliskokouksessa. Siinä naispappeus ei ollut esillä, mutta sen jälkeen se kyllä oli.
Haavio edisti naispappeusasiaa niin puheissaan kuin kirjoituksissaan. Tutustumismatkallaan Ranskaan ja sen protestanttisten kirkkojen edustajiin vuonna 1956 hän sai kuulla, että maassa oli silloin jo 13 naispappia. Hän tutustuikin yhteen naispappiin matkallaan.
Naispappeusasia sai suurta julkisuutta 1963, kun Maarian kirkossa saarnasi nainen, ruotsalainen pastori Elisabeth Ljurle. Hän oli yksi kolmesta ensimmäiseksi Ruotsissa virkaan vihityistä naispapeista. Naisasialiitto Unioni oli pyytänyt Haaviolta lupaa tähän. Haavio suostui ilahtuen pyyntöön ja toivotti ruotsinmaalaisen kollegansa tervetulleeksi saarnaamaan Maarian kirkkoon. Pyyntö oli ensin osoitettu Turun tuomiokirkolle. Siellä pyyntö evättiin kuten myös eräissä muissa Turun kirkoissa.
Tilaisuus keräsi kirkkoon paljon väkeä. Tunnelma oli harras. Naisasialiitto Union lahjoitti myöhemmin Maarian kirkkoon kastemaljan, jonka pohjaan on kaiverrettu sanat:
Maaliskuun 31. päivänä 1963 Maarian kirkossa vietetyssä juhlassa saarnasi ensimmäisen kerran papiksi vihitty nainen Elisabeth Ljurle. Tämän tapauksen muistoksi lahjoitti Naisasialiitto Unioni tämän tinamaljan Maarian kirkkoon.
Kun sitten myöhemmin Haavio esitteli Maarian kirkkoa Oulun piispalle Pekka Tapaniselle, tämä totesi kastemaljan ja sen tekstin nähtyään, että liittyyhän tämmöiseen vanhaan kirkkoon myös surullisia muistoja. Tähän Haavio lisäsi, että niin liittyy, kuten myös iloisia muistoja.
Rakennushankkeita riitti
Kasvava seurakunta tarvitsi jatkuvasti uusia tiloja. Uusia tiloja myös rakennettiin. Seurakunnan kirkkoherrana Haavio oli merkittävässä asemassa niiden rakentamisessa. Hän oli isänsä Yläneen kirkkoherran Kaarlo Haavion tavoin hyvin kiinnostunut rakentamisesta.
Hänen aikanaan ja aloitteestaan rakennettiin mm. Raunistulaan uusi seurakuntatalo. Taskulan seurakuntatalo vihittiin 1.2.1966 ja Suikkilan 15.3.1968. Pallivahan kirkon rakentaminen tuotti Jaakko Haaviolle erityisen paljon iloa. Jaakko Haavio toimi rakennustoimikunnan puheenjohtajana. Arkkitehtinä oli Pekka Pitkänen. Suunnittelun aloituspäätös tehtiin 21.6.1966. Harjannostajaiset olivat joulukuun alussa 1967. Kirkko vihittiin 15.9.1968.
Maarian kirkon korjaussuunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta Haavion aikana. Tämä jäi häntä vaivaamaan. Hän oli tehnyt siitä aloitteen jo 1950-luvulla. Toteutus kuitenkin viivästyi. Osin viivästystä johtui siitä, kirkkoneuvosto ei tukenut yksimielisesti hanketta. Hanke oli Haaviosta niin merkittävä, että siihen tuli saada koko kirkkoneuvoston tuki. Sitten kun yksimielisyys saavutettiin, hanketta siirsi Museoviraston esittämät vaatimukset.
Eläkkeelle
Haavio jäi eläkkeelle 65-vuotiaana. Hän piti ennen eläkkeelle lähtöään viimeisen saarnansa Maarian kirkossa 31.8.1969. Kun Haaviolta kysyttiin, mitä hän ryhtyy eläkkeellä tekemään, hän vastasi: ”Istun viikon keinotuolissa.” Kun vielä udeltiin sitä, miten sen jälkeen tapahtuu, hän vastasi: ”Alan hiljaa keinua.”
Haavio piti seurakunnan johtamisesta, papin työstä, ja yhteyksin rakentamisesta. Hän koki raskaaksi seurakunnassa ilmenevien ihmisten välisten vaikeasti ratkaistavien ristiriitojen kanssa elämisen. Saattoi myös olla, että hän halusi saada lisää aikaa kirjallisille töilleen, perheelleen ja lastenlapsilleen.
Eläkeaikaan riitti todella paljon muutakin työtä kuin keinotuolissa hiljaa keinuminen.
Haavio oli asunut Kaisa-rouvansa kanssa lähes 20 vuotta Maarian pappilassa. He muuttivat jo elokuussa 1969 eläkekotiinsa Kulmalaan Maarian kirkon taakse Mauno Tavastinkatu 27:ään. Tontin he olivat ostaneen jo 1950-luvulla. Kahdentoista vuoden kuluttua elokuussa he muuttivat kerrostaloon Martin kaupunginosaan lähellä Aurajoen rantaa.
Haavio jatkoi kirjallisia töitään. Muistelmia valmistui kaikkiaan kahdeksan nidettä, viimeinen postuumina. Hän jatkoi myös hartauskirjojen, virsien ja runojen kirjoittamista. Kirjoja ilmestyi vähintään kahden kirjan vuosivauhdilla. Hän sai teologian kunniatohtorin arvon 1973.
Haavio sairastui vakavasti käyden kuoleman portilla 70-vuotisjuhlien jälkeen 1974. Hän toipui ja jatkoi kirjoitustyötään saaden kirkon kirjallisuuspalkinnon 1976.
Haaviot kävivät herännäisseuroissa ja herättäjäjuhlilla. He tekivät paljon ulkomaan matkoja, nyt kun se oli eläkeaikana tullut mahdolliseksi. He matkustivat vuosina USA:ssa, Italiassa, Hollannissa, Virossa, Puolassa, Ranskassa, Espanjassa ja Marokossa.
Jaakko ja Kaisa
Jaakko ja Kaisa olivat ikirakastavaisia. He olivat luonteelta erilaisia täydentäen toisiaan. Jaakko oli ulospäin suuntautunut, optimistinen ja leikkisiä. Kaisa sitä vastoin oli sisäänpäin kääntyneempi, kotioloissa viihtyvä, pessimismiin ja alakuloon taipuva.
He saivat kolme lasta; Hemminki 1929 – 2005), Antti (1931 -1990 ja Annikka(1939 – ). Antti jatkoi isänsä uraa pappina, Hemminki toimi Turun kristillisen opiston vahtimestarin apulaisena ja kävi ruokailemassa opiston ruokalassa vielä eläkkeelläkin. Annikka on arkkitehti ja jatkaa isänsä uraa runoilijana ja kirjailijana. Hän viettää Simpukassa Yläneellä Pyhäjärven rannalla, samalla paikalla kuin vanhempansa aikanaan.
Annikan poika, Jaakko Tapaninen kokosi Jaakon ja Kaisan laajan kirjeenvaihdon vuosilta 1923 – 1927 kirjaksi. Kirja julkaistiin vuonna 1996 nimellä ”Taivaan laiturilla ”. Kirjassa on mukana 190 Jaakon ja Kaisan rakkauskirjettä. Kaikkiaan kirjeitä oli siltä ajalta 588. Kirjan nimi viittaa Jaakko Haavion runoon, jonka hän luki kultahäissään Turun kristillisessä opistossa 31.12.1977. Runon viimeinen säe kuuluu:
Ja Jeesus, Herra, rakas Vapahtaja,
hän meitä siunasi ja lausui: ”Maja
on tänne valmistettu teille, lapset,
yhdessä ollaksenne, harmaahapset.”
Runo unohtui opiston pöydälle. Se löydettiin, tallennettiin ja luettiin uudelleen Kaisan hautajaisissa Maarian pappilassa 30.12.1993. Silloin oli kulunut tasan 66 vuotta Jaakon ja Kaisan vihkimisestä avioliittoon.
Jaakko Haavio kuoli 27.5.1984 ja Kaisa Haavio 15.12.1993.Jaakko Haavion hautajaisissa pieni peipponen eksyi paikalla. Lintu lensi hätääntyneenä erään hautajaisvieraan hatulle istumaan.
Haavion tytär, Annikka suunnitteli haudalle mustasta graniitista hautakiven, joka on muistoksi kirjan muotoinen. Kivessä on pronssinen risti, jonka poikkitangolle kuvanveistäjää
Antti Louhisto Paattisilta muovasi laulavan peipposen. Kuvanveistäjä kieltäytyi aluksi. Hänestä tuntui, ettei osaa tehdä peipposta. Sitten yksi peippoemo toi poikasensa hänen ikkunansa alle ja ruokki sitä siinä pitkään. Louhisto sai näin peipon mallin ja toteutti hankkeen.
Pronssinen, laulava peippo on nyt Jaakko ja Kaisa Haavio hautakiven tunnus Maarian kirkon hautausmaalla. Se tuo terveisiä Jaakko Haavion Suven maa -runokirjan runosta, joka loppuu:
Kun minun on vuoro mennä
tähän nukkumaan,
tule peipponen, laula! Lennä
käki kukkumaan!
Timo Leinonen
(Loppuosa KoroiSet 1/2016 lehdessä julkaistusta artikkelistä Uuden ajan tienraivaaja. Jaakko Haavion elämä ja runous Osa 2. Kuvat Annikka Tapanisen sukualbumista)