Jaakko Haavio pohtii syitä runon syntyyn muistelemalla lapsuuden aikaista tapahtumaa Yläneen pappilassa. Martti veli oli ollut ”marttimainen”, eli tottelematon. Hänet oli siksi jätetty ilman päivällistä ja suljettu lastenkamariin.
Siellä hän valitti kuuluvasti kurjaa kohtaloaan. Muiden lasten, eli Heikin, Katrin ja Jaakon tuli häntä sääli. He hakivat hänelle nauriin lähipellosta sisäkkö Hannin avulla. Syötyään nauriin Martti kirjoitti seinäpaperiin runon:
Nauris on hyvä olemas,
sitä syökin oikein mielelläs.
Hanni antoi sitä mulle äsken juuri,
ja se pala oli aika suuri.
Mistä oikein tämä runo syntyi? Haavio arvelee, että syynä on voinut olla nälkä, kärsimys tai hellyyden kokemus. Vastaus jää kuitenkin vain arvelujen varaan, ehkä kaikista näistä. Useita Haavion runoja ja runokirjoja on joka tapauksessa edeltänyt asia, jonka hän kokenut voimakkaasti.
Hänen ensimmäinen oma runonsa julkaistiin Pääskynen-lehdessä vuonna 1914. Runo on nimeltään ”Kevään tultua”. Se kuvaa luonnon kiertokulkua Yläneellä lapsen silmin sata vuotta sitten:
Ihana on ilma kuin keskellä kesää,
purot ne lorisee ja linnut tekee pesää.
Kärpäset ilmassa surisee
ja lammessa sammakot kurisee.
Metsässä laulaa peipponen pieni
ja kuusen juurella kohoopi sieni.
Koivut ”hiiren korvansa” saapi,
myös kanatkin rikkaläjällä raapi.
Kohta on maassamme ihana suvi.
Maasta on aikoja mennynnä lumi.
Pääskyset tulevat – vallan totta,
lapsetkin kenkänsä jalasta ottaa.
Muistelmissaan Haavio kysyy, miksi hän ylipäänsä jatkoi runojen kirjoittamista sen jälkeen? Eikö tässä runossa jo ollut kaikki, mitä hänellä oli runoilijana kerrottavaa?
Hän kertoo myös aina epäilleensä omia runollisia kykyjään. Hänen oli silti ollut aina pakko kirjoittaa ja työstää runoja. Tällaista ominaisuutta hän piti ”yhden ihmislajin heikkoutena”.
Tytärtään, myös runoja kirjoittavaa Annikkaa, hän opasti:
Runo on peruna ja pari variksen sulkaa. Runoilija tökkää sulat perunaan, heittää sen ilmaan ja sanoo: lintu lentää. Jos muut näkevät linnun, on syntynyt runo.
Haaviolle keskeisintä runoissa ovat merkitykselliset sanat. Hän lainaa muistelmissaan Lauri Viljasen mietelmää:
Runoja ei tehdä ajatuksista vaan sanoista. Ajatukset, vaikka olisivatkin uusiakin, eivät vielä synnytä runoa. Tarvitaan kieli, siinä se onkin: oikea kieli! Runon kieli on täydellistä, jos siinä ei ole yhtään tyhjää sanaa.
Saarnassa ja runossa oli Haavion mielestä paljon yhtäläisyyksiä. Suurin ero oli kuitenkin siinä, että saarnalla pyritään tietoisesti vaikuttamaan kuulijaan tai lukijaan. Runolla ei näin tehdä. Toisaalta silloin kun runo vaikutti, se vaikutti saarnaa enemmän.
Virsikirjan lisävihkon valmistelun tai Siionin virsien uudistamistyön aikaan Haavio ei voinut kirjoittaa muuta runoutta. Hän kertoi:
Aloin hiljalleen tajuta, miksi Jumala on pannut minut jo lapsuuteni päivinä runon tekoon ja pitänyt siinä pitkän ikäni. Se tapahtui, jotta olisin voinut palvella Suomen herännyttä kansaa.
Miten Haavio ehti niin paljon?
Tämän kirjoittajalla oli tilaisuus vierailla Haavion kesäpaikassa Simpukassa Yläneen Pyhäjärven rannalla sateisena kesäpäivänä heinäkuussa 2015 Haavion tyttären Annikka Tapanisen, hänen miehensä Antti Tapanisen ja heidän tyttärensä Eevan luona. Paikka on nyt heidän käytössään.
Kun ihmettelin, miten Jaakko Haavio pystyi tekemään niin paljon, Antti vastasi: ”Täytyy pystyä organisoimaan ajankäyttöä. ”
Eeva taas kertoi yhteisistä kesäviikoista:
Iltapäivisin teimme Taatan kanssa yhdessä jotakin hauskaa. Maltoimme odottaa, kun tiesimme, että kun aamupäivän on oikein hiljaa niin, saamme tehdä iltapäivällä jotain kivaa yhdessä.
Rankkojakin aikoja toki oli Annikan mukaan:
Siinä vaiheessa, kun isä oli kymmenisen vuotta ensin virsikirjakomiteassa ja sitten Siionin Virsiä korjaamassa, niin kyllä yöt jäivät varsin lyhyeksi. Isä nousi aamulla kello viiden, kuuden maissa kirjoittamaan ja meni sitten yhdeksäksi kansliaan ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin ja palasi usein vasta illaksi kotiin.
Kun kysyin, nukkuiko hän päivällä, Annikka vastasi: ”Keinutuolissa pikkaisen. Ei isä kyllä paljon nukkunut.” Antti lisäsi siihen: ”Niitä on paljon semmoisia ihmisiä, jotka muutenkin ovat aktiivisia, mutta sitten tulevat toimeen hirveän vähällä unella.” Tähän Annikka totesi: ”En tiedä, tuliko isä toimeen vähällä unella, mutta ainakaan hän ei ehtinyt paljoakaan nukkua”.
Timo Leinonen
LÄHTEET
Haavio, Jaakko. Mennyttä aikaa muistelen. Kirjapaja. 1972.
Haavio, Jaakko. Kun nuoruuden aika on ruusuinen. Kirjapaja. 1973.
Haavio, Jaakko. Nuoren papin päiväkirja. Kirjapaja. 1974.
Haavio, Jaakko. Liperit ja lyyra. Kirjapaja. 1975.
Haavio, Jaakko. Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja. 1976.
Haavio, Jaakko. Vierähtävät vuodet 1. 1945 – 1959. Kirjapaja. 1978.
Haavio, Jaakko. Vierähtävät vuodet 2. 1960 – 1977. Kirjapaja. 1979.
Haavio-Tapaninen, Annikka. Ilo nähdä. Ihmisen ääni. Nro 33. WSOY. 2002.
Haavio-Tapaninen, Annikka. Isäni puiden omenat. Jaakko Haavio, pappi ja runoilija. WSOY. 2004.
Laaksonen, Leila. Jaakko Haavio uskonnollisena runoilijana. Kotimaisen kirjallisuuden pro gradu – tutkielma. Jyväskylän yliopisto. 1076. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/39341/laaksonen_1976_jaakko_haavio.pdf?sequence=1 (viitattu 23.10.2015)
Keskusteluni Jaakko Haavion entisessä kesäpaikassa Yläneen Pyhäjärven rannalla Simpukassa Annikka, Antti ja Eeva Tapanisen kanssa 6.7.2015.
Keskusteluni Annikka ja Antti Tapanisen kanssa Helsingissä 19.1.2016.
Tapaninen, Jaakko (toim.). Taivaan laiturilla. Otava. 1996.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jaakko_Haavio (viitattu 23.10.2015)
Tapaninen, Annikka. Kaisa ja Jaakko Turussa 1960-luvulla. Kuvat kokosi 2013 Annikka Tapaninen.
Tapaninen