KoroiSet -lehteä julkaistiin vuosina 2008 – 2017- Lehden vakionumerona oli Aulis Katajamäen kertomusta menneiltä ajoilta. Hän on syntypäräinen halislainen, joka on asunnut Halisten kylässä 70 vuotta. Näin hän kirjoituksillaan rikastuttanut Halisten lähimenneisyyttä ja saattanut sen näin muidenkin ulottuville.
HaliSviikon 2023 Halisten kylän umpipihakierroksella hän kertoi osallistujille elämästä Halisissa vuosikymmenet sitten. Kirjan kansikuvassa hän istuu kierroksella Rantien talon portailla kertomassa osallistujille elämästään kylässä 1930-luvulta lähtien.
Artikkelikuvassa on Aulis Katajamäen lapsuuden koti, Katajamäki -niminen kiinteistö kuvattuna Frantsinkadun suunnalta vuonna 2020. Jäljempänä on kolme hänen muistelukertomustaan vuosilta 2008, 2009 ja 2010 ikään kuin johdantona Nummen kirjastossa 1.11.2023 kello 17.00 julkistettavalle kotiseututeokselle Elämää ja ihmisiä Halisissa – Aulis Katajamäki kertoo. Kirjaa myy Kotiseutuyhdistys Halinen-Räntämäki ry. Tilaustiedot löytyvät tästä.
Kräkistämäs
”Lähdeks Eetla kräkistäsmä?”, kysys Martta. ”Kyl mää voi lähteä, vastas Eetla. Mitä se simmonen ”kräkistämine” oli? Silloin ennen kaikki keitettiin puita poltettavassa hellassa, niin kahvit kuin ruuatkin. Ei kesäaikana raaskittu polttaa ostettuja puita ”klapei”. Silloin lähdettiin kräkistämään.
Kräkistäminen oli sitä, että kerättiin poltettavaksi kelpaavia kuivia oksia metsästä. Siihen tarvittiin kangassäkki, sillä oksat olivat yleensä niin lyhyitä, etteivät pysyneet nipussa. ”Törtöset”, kuivuneet kävyt, joita myös koottiin, tarvitsivat ainakin säkin.
Eetlalla oli joskus käytössä naisten polkupyörä, jossa kaksi säkkiä kulki kohtuullisesti. Sen vuoksi Eetla oli hyvä kräkikaveri. Kyllä siinä kräkistämisessä oli toinenkin syy. Siellä oli hyvä kertoilla toiselle omia huoliaan. Nyt sanottaisiin, että harrastetaan ”kräkiterapiaa”.
Ajatusmaailmat olivat erilaiset. Toinen tunnettiin kylällä uskovaisena, toinen ei koskaan kirkkoon lähtenyt. Ei varmaan oltu aina kaikista asioista samaa mieltä. Yhdessä kuitenkin kräkistettiin ja enemmän tai vähemmän onnistuneen kräkistysreissun jälkeen jompikumpi keitti korvikkeet.
Aulis Katajamäki
Alkuperäinen muistelu ks. KoroiSet 1/2008, s. 7.
Kiväärin pauketta
Halisissakin kuului aikanaan kiväärin pauketta. Halisissa oli suojeluskunnan ampumarata siellä̈, missä̈ Paavinkatu päättyy. Maalitaulut olivat Paavinkadun suuntaisesti, metsän reunassa. Hehtokatu ja sen varrella olevat talot on rakennettu peltokaistaleelle, jota reunusti metsä kolmella suunnalla. Näin ei tuuli päässyt haittaamaan ammuntoja kovinkaan pahasti.
Ratoja oli viisi ja ne oli numeroitu suunnilleen metrin korkuisiin peltilevyihin. Huteja oli tullut, sillä peltiset numerotaulutkin olivat melkoisesti rei’itetyt. Varsinaiset maalitauluthan olivat näiden numerotaulujen alapuolella. Muistan siinä olleen kaksi suojapengertä̈. Etumainen oli niitä̈ varten, jotka näyttivät ammunnan aikana osumia ja takimmainen oli korkeampi turvapenger, johon ammutut luodit pysähtyivät.
Ammuntakatos oli nykyisen Hehtokadun alapäässä ja matka lienee ollut 200 metriä. Ammuntojen aikana pauke kyllä kuului. Siitä vain todettiin, että̈ siellä̈ ne ampumaradalla ovat käynnissä̈ harjoitukset taikka kilpailut.
Nykyisessä̈ Erik Julinin puistossa, lähellä̈ Pikkukappaa olevalla kalliolla, oli paviljonki. Se oli rakennettu ampumaradan tarpeisiin. Sen tarkoitus oli olla huolto- ja kokoontumispaikka ammuntoihin osallistuneille. Sodan jälkeen rakennus purettiin ja vähitellen ampumaradan rakenteetkin lahosivat. Paviljonki oli myös Nurmen pariskunnan asuntona jonkin aikaa. Ehkä heistä toisella kertaa.
Sotien jälkeen kiväärin pauke jatkui Halisissa. Kun Porin prikaati oli vielä̈ Turun kasarmilla, niin se käytti Halisten lehtimetsiä harjoitusalueenaan. Siellä̈ asevelvolliset ampuivat paukkupatruunoita ja näin oli pauketta silloinkin. Se oli aikaa, ennen kuin Porin prikaati muutti Huovinrinteelle.
Tilanne kapealla maantiellä̈ oli joskus, erityisesti naisväelle, hieman kiusallinen, kun marssiva sotilasosasto tuli tiellä̈ vastaan ja kuului komento: ”Katse oikeaan päin”. Se tarkoitti sitä, että̈ kaikkien katseet kääntyivät vastaantulijaan. Siinä sitten vastaantulija oli koko joukko-osaston huomion kohteena. Tämän tapaista huumoria jotkut joukko-osastoa vetäneet päälliköt joskus harrastivat. Karjan laiduntamisen aikaan näitä̈ harjoituksia ei ollut.
Aulis Katajamäki
Alkuperäinen kirjoitus, ks. KoroiSet 3/2009, s. 12.
Kesää Halisten koskella
Aurajoen rantaniityt olivat kesän ensimmäisiä̈ karjalaitumia. Se oli melkoisen riehakasta menoa, kun karja pääsi talven jälkeen laitumelle. Kosken yläpuolelle ne ensin laskettiin ja sitten muutaman päivän päästä̈ kosken alapuoliselle jokitörmälle.
Kosken yläpuoliset niityt olivat suosittuja oleskelupaikkoja, ei ainoastaan lapsille, vaan myös varttuneempi väki siellä̈ oleili. Väkeä saattoi olla pari, ehkä kolmekin kymmentä aurinkoa ottamassa ja uimassa. Erityisesti sunnuntaisin. Uimakoulua pidettiin ainakin kahtena kesänä̈. En kyllä̈ tiedä̈ kenen toimesta, mutta minäkin opin siellä̈ uimaan.
Vesilaitosta vastapäätä̈ olevalla niityllä̈ oli hyvä ponnahduslauta, ”ponnu” muutamana vuonna. Siitä opeteltiin sukeltamaan. Tyyli oli täysin vapaa, mutta sen oppi, että̈ ”makopritsiä” tuli välttää̈, koska sen aiheuttama kipu ei tuntunut mukavalta vatsan pinnassa. (”Makopritsi” on yhtä̈ kuin veteen mahalleen putoaminen.)
Veden sileiksi vuosien mittaan hiomat kalliot antoivat mukavan lämpimän makuualusta aurinkoisina päivinä̈. Joskus kalliot olivat niin kuumia, ettei niillä̈ voinut paljasjaloin kävellä̈, saati sitten makoilla.
Paljon merkittävämpi tehtävä sileillä kallioilla oli mattojen pesualustana. Edellytys oli, että kallio ulottui vedenrajaan. Muistan parhaimmista paikoista käydyn kilpailua siitä, kuka ensiksi ehtii. Oli siis mentävä̈ aamulla, jos mieli saada hyvän pesupaikan. Lienee käynyt polvien päälle, kun oli kontallaan kovalla kalliolla ja hankasi juuriharjalla mattoa. Kyllä̈ siinä̈ varmasti teki mieli vetää̈ vaikka maton kulmaa polvensa suojaksi.
Nuorille uimareille löytyi pelastustehtävää, kun pesuaineena käytetty mäntysuovan pala luiskahti jokeen. Matot levitettiin kuivumaan mainituille kuumille kallioille, tai sitten ripustettiin laitumen piikkilanka-aitaan. Näin aidat toimivat pyykkinaruina. Oli mukavaa ojentaa itsensä̈ nurmelle ja verrytellä̈ puutuneita jalkojaan odotellessa mattojen kuivumista.
Ennen padon korottamista näkyivät vähän veden ai- kana joessa olevat kivet tai kalliokumpareet. Ne olivat meille nimittäin Ensimmäinen kivi, Toinen kivi ja Leipäkivi. Kivet olivat aika lähellä toisiaan. Kosken yläpuoliset niityt olivat nykyistä suuremmat, ne kaivettiin pois raakavesialtaan ruoppauksen yhteydessä ja patoa nostettiin noin metrillä. Ruoppausmassat kuljetettiin kosken alapuolelle ja samalla täyttyi siellä̈ ennen ollut Haukioja.
Myöhemmin mattojen pesu ja uiminen padon yläpuolella kiellettiin. Voisi sanoa, että silloin Aurajoen juomavedeksi puhdistettava vesi pestiin ensin mäntysuovalla, vai miten se nyt menikään?
Aulis Katajamäki
Alkuperäinen muistelo ks. KoroiSet 3/2010, s. 17.