5. Pappi puhuu
Väenpaljous kerääntyi hiljaiseksi piiriksi alttarin ympärille:
jok’ikisen ilme muuttui äkisti kunnioittavaksi:
Naiset pyysivät sävyisästi poikiaan hiljentymään; Ja neitsyiden punertavat posket
kalpenivat vienosti pelosta.
Myös Endymion – vailla vertaistaan metsän väessä – seisoi kärsivänä, kalpeana ja kunnioitusta herättävänä
vuorten jahtiveljien joukossa.
Kaikkien keskellä kunnianarvoisa pappi silmäili ilolla väkeä, suurimmasta vähäisimpään.
Sitten vanhus nosti kätensä ja puhui:
”Kuulkaa Latmoksen miehet! Paimenten joukot!Te, jotka turvaatte tuhansien lampaiden katraat.
Olettepa sitten tulleet vuorten yli, pitkin kivisiä rinteitä;
Tai laaksoista, missä huilu ei koskaan vaikene;
Tai kumpuilevilta rinteiltä,
missä hempeä tuuli tuudittaa
vienosti sinikellojen kukintoja,
ja missä piikkiherneet tarjoavat
runsain mitoin kultakukkiaan.
Ja Te, valtameren kaislikkorannoilta saapuneet!
Sieltä, missä soitinten pehmeää ääntä sumentaa vanhan Tritonin torvien kaiku.
Ja Te äidit ja vaimot!
Te, jotka päivästä päivään varustatte vuorten paimenille laukun täyteen eväitä ja muuta; aina tarpeen mukaan.
Ja Te kaikki kauniit tytöt,
jotka kasvatatte utarettomia lampaita, ja laitatte pieneen kuppiin hunajavalikoiman
saadaksenne suosiollisen nuoruuden!
Siis Te kaikki paikalle tulleet!
Hyvässä uskossa haluamme vannoa valan mahtavalle Pan -jumalallemme.
Eivätkö ammuvat hiehomme ole pehmeämpiä kuin yön yli nukkuneet nuhjat sienet?
Eivätkö avarat niittymme ole lukemattomien
lampaiden turkkien täplittämät?
Eivätkö huhtikuun sateet
ole vihertäneet niittymme?
Ja eihän mikään huutava vääryys ole kohdannut pelokkaita lampaitamme?
Olemmehan siis saaneet runsaan palkkion Endymionista, herrastamme!
Maakin on hyvillään:
Iloinen leivo on livertänyt
ensi laulunsa tuulisella taivaalla,
joka levittäytyy niin kirkkaana
juhlamenojemme yllä.”