Helmikuun FiloCafe -ilta Pienessä Kirjapuodissa 12.2.2019 kello 17.00 – 18.30
KT Matti Taneli johdattelee keskusteluja kysymyksiin sodan oikeutuksesta ja ikuisen rauhan saavuttamisen mahdollisuudesta Kantin ajatusten siivittämänä.
Tervetuloa kuuntelemaan, keskustelemaan ja hakemaan uusia ajatuksia!
Oviraha 5 euroa, sisältää kahvin tai teen.
Tilaisuus on pidetty. Kiitos kaikille osallisille intensiivisestä keskustelusta ja osallistumisesta!
Seuraava FiloCafe -ilta on 12.3.2019. FM Marita Airakorpi alustaa keskustelut kysyen ”ihminen – materiaa vai henkeä?”
Matti Taneli kertoo alustuksestaan seuraavaa:
Immanuel Kantia (1824–1804), joka oli valistusajan yksi suurimmista filosofeista, pidetään myös merkittävänä oikeutetun sodan teoreetikkona. Hän sai vaikutteita filosofiaansa saksalaisilta rationalisteilta G.W. Leibnizilta (1646–1716) ja Christian Wolffilta (1679–1724).
Myös englantilainen matemaatikko Isaac Newton (1642–1727) ja ranskalainen kasvatusfilosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) vaikuttivat voimakkaasti Kantin ajatteluun.
Useimmat kansainvälisen oikeusteorian Kant-tutkijat ajattelevat, ettei Kant ainoastaan ole kannattamatta oikeutetun sodan teoriaa, vaan että hän myös esittää ankaraa kritiikkiä sitä kohtaan.
Kant esimerkiksi kritisoi teologi-filosofien Aurelius Augustinuksen (354–430) ja Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) sekä humanisti, kansainvälisen oikeuden perustaja ja luonnonlain pääteoreetikko, Hugo Grotiuksen (1583–1645) näkemyksiä.
Kant esittää teoksessaan Ikuiseen rauhaan (Zum evigen Frieden, 1795), että vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on ajan myötä lakkautettava, koska ”se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta”.
Teoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (Die Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft, 1793) Kant toteaa, että ”kansainvälinen oikeus … tulee merkityksettömäksi, jos tulkitaan, että on oikeus käydä sotaa.”
Kant väittää, että ”sotaa (joka on ihmissuvun vitsaus) ei voi lopettaa.” (sic!) ”Sota on ihmisen sorron suurinta pahuutta” ja ”kaiken hyvän tuhoaja”. ”Sota, kuten antiikin ajan ihmiset sanoivat, kaikesta huolimatta aikaansaa enemmän pahuutta kuin vähentää sitä”.
Kant väittää sodan olevan ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Sota ei ole oikea tapa kenenkään edistää oikeuksiaan, siksi ei saa sotia.
Monet tutkijat oikeusfilosofi Fernando R. Tesónin (1950–) tavoin väittävätkin, että Kant puolusti äärimmäistä pasifismia (extreme pasifism). Mutta tämä näkemys näyttää olevan virheellinen.
Nimittäin, jos Kantia pidetään pasifistina, hänen tulisi vastustaa kaikkia sotia, mutta näin ei ole. Kant toteaa kirjoituksessaan Rechtlehre (1797), että vapailla valtioilla on oikeus käydä sotaa toista valtiota vastaan esimerkiksi aikaansaadakseen yhteiskunnalliset olosuhteet paremmin vastaamaan oikeudenmukaisuutta.
Kantin mukaan ihmisen palkkaaminen tappamaan tai tapettavaksi on ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Tämä ilmaisu ei ole kuitenkaan pasifismia puolustava, vaan enemmän palkkasoturiutta vastustava kanta.
Jos kansalaiset osallistuvat sotilaskoulutukseen turvatakseen isänmaansa ulkopuolista hyökkääjää vastaan, sitä ei voi pitää Kantin mielestä ihmisoikeuksien vastaisena toimintana.
Näyttää siis selvästi siltä, että hänen mukaansa on olemassa olosuhteita, joiden vallitessa valtiolla on oikeus käydä sotaa eli on olemassa oikeutetun sodan mahdollisuus. Näin ollen Kant edustaa oikeutetun sodan teoriaa eikä ole de facto aito pasifisti.
Kantin näkemyksessä oikeutetusta sodasta voimme erottaa seuraavat käsitteet: Jus ad bellum (oikeus sotaan), jus in bello (oikeus sodassa) ja jus post bellum (oikeus sodan jälkeen).
Kant on ensimmäinen merkittävä (oikeus)filosofi, joka painottaa, että oikeutetun sodan perinteessä ei ole käsitelty jus post bellumia.
Hän sanoo, että sodan ”voittaja ei voi vaatia sotakustannusten suorittamista, sillä tällöin hänen täytyisi julistaa vastustajansa käymä sota vääryydeksi, vaan hänen on, jos kohta hänellä lieneekin mielessä tämä todistelukeino, kartettava sitä silti tuomasta esiin, koska hän muutoin tulisi selittäneeksi tuon sodan rankaisusodaksi (bellum punitivum, kirjoittajan lisäys, ei kuulu alkuperäiseen tekstiin) ja siten puolestaan tehneeksi loukkauksen.”
Analysoin näiden kolmen oikeutetun sodan käsitteiden kriteerejä Kantin esittämän näkemyksen valossa ja vertailen niitä Thomas Hobbesin (1588–1679) ja Hugo Grotiuksen vastaaviin näkemyksiin oikeutetusta sodasta.
Alustuksestani käsittelen Kantin näkemystä oikeutetun sodan teoriasta ja miten se on sovitettavissa hänen näkemykseensä velvollisuuseettisestä kategorisesta imperatiivista. Analysoin myös Kantin näkemystä pasifismista.
Kantia ei voida pitää ”puhdasverisenä” pasifistina, vaikka hän vastustaa väkivaltaa ja väittää, että sodat voidaan lopettaa ja aikaansaada ikuinen maailmanrauha.
Matti Taneli
Keskeiset lähteet:
Gregor, Mary 2002. Kant´s Theory of Property. In the International Library of Critical Essays in the History of Philosophy. Immanuel Kant. Volume II. Practical Philosophy. Eds. by Heiner F. Klemme and Manfred Kuehn. Dartmouth: Ashgate, 241–271.
Kant, Immanuel 1995a. The Metaphysics of Morals. Part One: The Doctrine of Right. Transl. by H. Nisbet. In H. Reiss (ed.) Kant: Political Writings. Cambridge: Cambridge University Press.
Kant, Immanuel 1995b. Perpetual Peace. A Philosophical Sketch. Transl. by H. B. Nisbet. In H. Reiss (ed.) Kant. Political Writings. Cambrige: Cambridge University Press.
Kant, Immanuel 2001. Religion within the Boundaries of Mere Reason. Translated by George di Giovanni. In the Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant. Religion and Rational Theology. Translated and edited by Allen W. Wood & George di Giovanni. Cambridge: Cambridge University Press, 39–215.
Orend, Brian 2005. Kant Just War Theory. In Kant and Law. Ed. by B. Sharon Byrd & Joachim Hrudchka. Burlington: Ashgate, 399–429.
Teichman, Jenny 1986. Pasifism and the Just War. Oxford: Basil Blackwell.
Tesón, Fernando R. 1992. The Kantian Theory of International Law. Columbia Law Review