FiloCafe -ilta 20.12.2023 kello 19.30 – 21.00 Viidennellä näyttämöllä.
Tilaisuus on nyt pidetty. Keskustelut olivat antoisat ja muistiin painuvat. Kiitos kaikmille mukana olleille!
Timo Leinonen esitteli Wagnerin Ring -oopperasarjan ja mm filosofi Roger Scrutonin tulkinnan siitä keskustelujen pohjaksi. Marita Airakorvelle tuli este tulla tilaisuuteen.
Tervetuloa kokemaan, keskustelemaan ja saamaan uusia ajatuksia!
Oviraha 5 euroa, johon sisältyy kahvin tai teen
Runoilija James Merril (1926 – 1995) kertoo kokemuksistaan Wagnerin Ring -oopperasarjasta Metropolitan -oopperassa seuraavasti:
1.
Met -oopperassa esitetään Sormussykli,
neljä oopperan viikossa, ensi kertaa sitten
vuoden 1939. Näin sen.
Kun sota syttyi, Flagstad lensi kotiin; maut vaihtuivat
kuoleman ja vihatöiden sävelmiin. Seurasi Werdiä,
hänen arvoituksensa osasin viheltää, mutta en ratkaista,
Wagner oli ollut jo itsessään merkittävä,
suuret kultaiset pitkät sävelkulut johtomotiiveilla
yhteen ommeltuina sekoittavat mielen, kello kahdeltatoista
palasi järki: kaksonen, miekka, metsän lintu,
kateus, lunastus rakkaudella…mutta jäänyt kuulematta
viimeiset viisikymmentä vuotta? Vastattujen rukousten tuli
paloi pienen isokorvaisen kannun ympärillä.
Kuka nyt herää. Yö. Alennettu e-sävel viittaa Reiniin,
sieltä kaikki alkoi. Maailman elämä. Minun.
2.
Nuori rakkaus, maja kuun valoa täynnä, ja näytös päättyy,
valot syttyvät, matroona vasemmalla puolellani huudahtaa.
Haukomme henkeämme ja suutelemme. Äitimme olivat parhaita ystäviä.
Nyt äitimme ikäisinä, täällä istumme. Kaksi kummajaista.
Mies käytävän toisella puolen, parta kuin lampaan villaa,
oli kerran luokkakaverini, tai oliko luokka alempana.
Yksin mustiin puettuna, hänen edessään, Maxine ….
On kuin olisimme näytelmässä kaupungin hautausmaalla!
Meillä on pitkät illat aikaa uppoutua toisiimme
ennen kuin maailma loppuu. Kerran niin tutut kasvot
muuttuvat uuden näyttämötekniikan, sateenkaaren, sumun,
tulipallojen ja ukkosen vaikutuksesta. Uskottava tekosää
saa vähintään varovaiseksi. Kenellä on varaa
olla ottamaan huomioon sitä rasitusta,
mitä syntyy vanhalle sähkökeskukselle?
3.
Fricka näyttää tyytyväiseltä uuteen kampaajansa.
Brünnhilde (Behrens) on hylännyt omansa.
Ruskea harjatukkainen, taistoon valmis, työntää isäänsä
leikkisän ponin tavoin. He ovat kaikki aikuistuneet, nämä mahdit,
niin nuoria, niin ihmismäisiä. Niin hyväksi käytettäviä.
Oikeat teollisuusalat, joiden päärahoittajat
vakuuttavat tuotannon jatkavan planeettamme
vaurauden ryöstöä. Erda, hänen helmikoristeinen
vuosien jätteitä tihkuva seittinsä, lakastuu huomaamatta
— Oikein, herra presidentti? Oikein, Texaco? —
sinistä kaasua tupruttavaan halkeamaan. Laulajat eläköityvät,
kyllä, mutta heillä on oppilaita. Ei näillä mahdeilla, ei ei.
Mikä heidän kouluttamansa Wotan-yhtymä
palauttaa kullan joelle, sitä vahingoittamatta,
tai tulelle pyhyys, joka sillä oli ennen atomiaikaa?
4.
Brünnhilde kohtaa Siegfriedin. Toisin sanoen
kaksi laulajaa on harjoitellut kärsivällisesti,
jotta heidän äänensä ja asenteensa välittäisivät
raivoa ja loukkaantunutta syyttömyyttä. Ensin näistä
kahdesta nuoresta tuli laulajia, sitten he oppivat hallitsemaan
jokaista raivon ja syyttömyyden yksityiskohtaa
jopa heidän vakaiden keskiluokkaisen perheidensä ytimissä,
jotka olivat mahdollistaneet äänenkäytön ja kielien opiskelun,
yksityistuntien oton ja sen, miten nainen rakastaa ja sankari kuolee…
Tänä iltana taas, joka nuotti terään uudelleen valettuna,
kauhea vala on valmiiksi vannottuna heidän veressään.
Kaksi maailmanluokan egoa, meikattuina ja ylipainoisina,
jotka illallisella laskevat leikkiä vierekkäin istuen, nyt vihaavat
niin uskottavasti, että eräs vanhempi näyttämöavustaja itkee.
5
Olen pitänyt sormuksiani— kaikkea niitä kolmea
nyt ensimmäistä kertaa— Sormussyklin kunniaksi.
Ne hohtavat kuin helmet meressä,
hiottu sivu kimaltelee läpi ääniaaltojen.
Kolmesta sormuksen antajista yksi on maan alla,
yksi hyvin kaukana ja yksi täällä kuuntelemassa.
Yksi sormuksista on kultaa, toinen hopeaa,
siinä kaksi pientä timanttia; kolmas luuta
— kotilon kuorta paremminkin,
valtameren synnyttämää.
Kun maa teki jalokivet ja metallit,
silloin kaikki tuntemattomia,
silloin toimivat Nibelheimin hikipajat.
Siellä syntyivät Luonnon korut,
Vallan vaikutuskehät, minulle se on Rakkaus.
Tai musiikki, kun hänen oma kromaattinen
asteikkonsa ajan mittaan lyö lohikäärmeen.
6.
Takaisin menneeseen; kun vanha talo purettiin,
ja tämä uusi rakennettiin, tein lahjoituksen.
Niinpä nimeäni kantava istuin vuosi vuoden
perään neliömäisine selkänojineen
(minne Hagen tähtää keihäällään)
odottaa aikaansa instrumentaalisessa hämyssä.
Näinä iltoina olemme turvassa. Istuimemme kuuluvat
Walter J. ja Ortrud Fogelsongille
— Keitä sitten ovatkin tai olivat. Mutta myöhään eräänä iltana
(Miten se on mahdollista? Olen syvässä unessa!)
Kompastelen hämärtyneelle ”paikallani”. Laatta lähettää
fosforoitua valon hohtoa ympärilleen.
Vielä kummempaa, kun vajoan takaisin istuimelleni,
nuorukainen takanani, päivän sarastusta silmissään
—onkin hänen poikansa, josta ennen en ole edes uneksinut–
saa minut nousemaan.
James Merrill, 1995
Suomentanut mukaillen: Timo Leinonen, heinäkuussa 2023
LÄHDE:
Hammer, Langdon (toim.). Merrill Poems. Everyman´s Library. Pockets Poets, 2017, s. 201-205.
LISÄTIETOJA:
James Merrill Wikipediassa, ks.tästä (suom), tai tästä (engl.)
James Merrill lukee kyseisen runonsa, ks. tästä.